Vihdoin haluan olla minä

Mä olen usein elämäni aikana kokenut, etten ole ollut sitä mitä haluan. Ihan kun olisin ollut vangittuna mun kehoon, joka ei edes ole tuntunut omalta. Ennen yritin näyttää vain hyvältä muiden silmissä, en omissani. Yritin olla kokoajan parempi ihminen ja sellainen joka mielyttäisi kaikkia. Arvatkaa oliko ihan helvetin raskasta? Yhtä tänäpäivänä parasta ystävääni mielistelin kouluaikoina ainakin vuoden päivät, koska ajattelin ettei hän pitäisi minusta jos olisin oma itseni. Ja etenkin pelkäsin sitä ettei hän enää viettäisi aikaa kanssani. Etäännyimme vain siitä syystä, että minä en ollut se ihminen johon hän alunperin tutustui - onneksi nykyään asiat ovat toisin ja olemme hyviä ystäviä. 

Tuhlasin energiaani ihmisiin, jotka eivät oikeasti edes halunneet olla kavereitani, mutta minä halusin olla heidän. Olin valmis järjestämään illanistujaisia, lounastreffejä mitä vain. Kun viimeisen kerran kutsuin ihmisiä luokseni, ei kukaan tullut. Syitä syiden perään, miksei kukaan päässyt paikalle - eikä kukaan heistä ole tämän jälkeenkään ehdottanut tapaamista, enkä aio minäkään. En tarkoita tällä sitä, että ystävieni ja kavereideni tarvisi olla aina niitä, jotka ottavat minuun ensin yhteyttä. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, kunnes taas tapaamme ystävieni kanssa. Mutta kaikkein parasta siinä on se, että voimme olla molemmat omia itsejämme ja jatkaa siitä mihin viime kerralla jäimme. Vaikka olisimme puhumatta monen kuukauden ajan, tiedän että he ovat yhä ystäviäni - hiljaisuudesta huolimatta. Minun ei tarvitse todistaa heille viikottain olevani heidän ystävyytensä arvoinen. Saan olla juuri minä, hyvineä ja pahoine puolineni. 

Tämä mun oman kropan muokkausprojekti on tuonnut mulle paremman olon sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskon itseäni, kun totean peiliin katsoessani näyttäväni hyvältä. Teetin juuri asuntoni valokuvakehyksiin kuvia minusta perheeni ja ystävieni kanssa. Muistot valokuvien takana ovat mitä parhaita, mutten olisi halunnut teettää oikeasti yhtäkään kuvaa itsestäni. Kun katsoan vanhoja kuviani, pidän itseäni kamalana. Ennen kun joku kysyi, mikä minussa on parasta, luettelin aina samat asiat: silmät, hiukset ja tissit. Nyt voin hyvillä mielin sanoa, että pidän itsestäni kokonaisuutena, en vain yhdestä tai muutamasta asiasta erityisesti.

 

En halua tällä tekstillä osoittaa, että kulkisin jotenkin nokkapystyssä tai ajattelisin olevani muita ihmisiä parempi. Mutta oikeasti tämän laihdutusprojektini aikana olen vasta alkanut miettiä itseäni ihmisenä syvällisemmin. En vieläkään tiedä täysin, mitä aion tehdä "isona", mutta tulevaisuus ei pelota mua kuten ennen. Oon jotenkin todella onnellinen just nyt. Oon päässyt niistä asioista eroon, joista stressasin ennen lähes päivittäin. Vaikka vietänkin paljon aikaa nykyään yksin, ei se haittaa minua ollenkaan. Ennen taas murehdin sitä, jos en päässyt johonkin bileisiin esimerkiksi töideni takia. Koin olevani automaattisesti ulkopuolinen, jos en päässyt paikalle. Onneksi tämäkin ajattelutapa on historiaa! 

En mitenkään edelläänkää koe olevani täydellinen - en usko että kukaan meistä. Mutta se, että voin hyvällä itsevarmuudella sanoa pitäväni itsestäni juuri tälläisenä kuin olen, on todella paljon. 

En voisi olla ylpeämpi itsestäni. Se että ole haastanut itseni monessa asiassa
ja pohdiskellut minua itseäni, on mahtavaa!

 

Ensimmäistä kertaa haluan myös todeta, että tässä on paljon onnistuneita valokuvia minusta. En nää kuvissa vain virheitä, kuten ennen. Kaksoisleukaa tai vatsamakkaraa, joka esti minua julkaisemasta kuvaa. Minulla itsevarmuus on kasvanut oman kehon muutokseni kautta, kaikki eivät tietenkään tarvi siihen ulkoista muuntautumista. Mutta olen onnelinen, että löysin "oman tieni onneen".

Mä haastan teidät kaikki pohtimaan itseänne ja varsinkin keskittymään asioihin,
jotka tekee just sut onnelliseksi!

-Jenni